Menolippu tuonelaan

Lämmin pehmeä sänky, rauhallinen hiljaisuus alkuyön tunteina.. kunnes syvän uneni rikkoo puhelimeni pirinä. Kello on 03 yöllä kun tokkuraisena vastaan puhelimeen. Puhelimesta kuuluva lause pysäyttää tajuntani: ”Sun veli on kuollut”. Muuta en tuosta puhelusta muista. Näiden sanojen soidessa päässäni uudelleen ja uudelleen, hoipertelen vessaan henkeä haukkoen kuin kala kuivalla maalla. Rojahdan vessanpöntön päälle hysteerisenä, yrittäen ymmärtää juuri kuulemaani. Miten? Missä? Miksi?

Veljeni oli poissa, eikä sitä muuttaisi enää mikään teko tai mitkään sanat maailmassa. ”Nyt sä lähdit niin kauas pois, etten sua koskaan ikinä enää takaisin saada vois”, mietin mielessäni. Veljeni kuollessa osa identiteetistäni revittiin irti minusta kuin vanha pinttynyt laastari iholta. Vieläkään en ole saanut sitä rakennettua uudelleen, niin suuri osa minusta on poissa.

käsi kädessä

Pienestä pitäen olimme kuin paita ja peppu, vaikka hän olikin 10 vuotta minua vanhempi. Kun olin pieni, hän roudasi minua mukanaan vaikka kuinka hänen kaverit hänelle naureskelivat asiasta. Mutta hän ei välittänyt, olinhan hänen siskonsa. Hänelle pystyin uskoutumaan aina kaikesta, vaikka kuinka välillä hävetti. Hän tuki minua aina, eikä koskaan nauranut minulle.
Suojelen sua aina, muista se”, hän sanoi monesti ja mietin, mitä suojelua minä muka kaipaisin? No nyt tajuan. Tai tajusin sen oikeastaan jo silloin kun koitti ensimmäinen vaikea hetki hänen poismenonsa jälkeen.
Sisälleni jäi musta aukko, tyhjiö jota yritin täyttää monellakin tavalla, tuloksetta. Kymmenen vuotta myöhemmin se aukko on edelleen olemassa, tyhjillään, mutta jo osittain arpeutuneena. Suurin tuska on poissa, mutta jo pelkkä muisteleminen tuo sen hetkessä takaisin.

veli ja sisko

En mene sen tarkemmin yksityiskohtiin mikä tarkalleen aiheutti hänen kuoleman, mutta luonnollinen kuolema se ei ollut. Ainoa lohduttava tieto asiassa oli se, että hänen sydämensä pysähtyi hetkessä, eikä hän onneksi ehtinyt kuollessaan kärsiä.
Perheemme oli se joka kärsi sitten senkin edestä. Tuntui kuin koko perheemme dynamiikka olisi rikkoutunut tuhansiksi pirstaleiksi hänen kuoltua. Äitini ei koskaan toipunut lapsensa kuolemasta, enkä siitä häntä syytä. Tietynlainen tuska ja rikkinäisyys on paistanut hänestä ja hänen katseestaan siitä asti. Vasta hiljattain tajusin, että 10 vuotta sitten haudatessani veljeni, hautasin myös osan äidistäni. En koskaan saanut äitiäni samanlaisena takaisin, eikä hän enää koskaan tule olemaan entisensä, edes minua kohtaan.

Mietin pitkään tapahtuneen jälkeen, miksi veljeni piti lähteä? Miksi en voinut lähteä hänen sijastaan? Ehkä äitini tuska olisi ollut silloin pienempi? Nyt kahden lapsen äitinä ymmärrän, että tuska olisi ollut aivan samanlainen ja aivan yhtä suuri.

Veljeni kuoleman jälkeen, koko maailmani romahti. Yritin hukuttaa suruni sekä alkoholin voimalla, että ajatuksella kuolemastani. Takaraivossani jyskytti kuitenkin syyllisyys jo pelkästä ajatuksesta. ”Mitä äitini tekisi jos hän menettäisi minutkin?” Ajatus helposta kuolemasta pyöri kuitenkin päässäni, jottei minun tarvitsisi kärsiä ja elää menetyksen tuskan kanssa koko loppuelämääni. Työterveyslääkäriltä hain unilääkereseptin ilman konkreettista suunnitelmaa teon toteuttamisesta. Unilääkeresepti oli huolestuttavan helppoa saada, riitti että kerroin lääkärille kärsiväni unettomuudesta. Ja tottahan se toki oli, mutta todellisuudessa halusin vain nukkua pois.

suru

Veljeni oli minulle paljon enemmän kuin se mitä elämä hänestä oli 30 vuoden aikana muovannut. Ennen kaikkea hän oli hyväsydäminen ja maailman rakastavin isoveli minulle, enkä parempaa olisi voinut edes toivoa. Hän oli oma suojelusenkelini maan päällä, kunnes kohtalo vaan päätti toisin.

Nyt omien lasteni synnyttyä kaipaan häntä vierelleni vieläkin enemmän. Haluaisin näyttää hänelle elämäni suurimmat saavutukseni, tyttäreni ja poikani sekä ihanan perheemme. Olisin halunnut näyttää lapsilleni sisarusrakkauden parhaimmillaan, jotta myös heille syntyisi tiivis side toisiinsa tässä kiireisessä ja kieroutuneessa nykymaailmassa, jossa jopa sukulaiset vihoittelevat toisilleen vuosikaupalla. Se tieto, etteivät he koskaan tule tapaamaan enoaan, rikkoo sydämeni pirstaleiksi uudestaan ja uudestaan.

vauvan käsi

Tässä elämässä ei ikinä tiedä, milloin kohtalo päättää puuttua peliin ja saa vetää viimeisen henkäyksen. Menetyksen tuskasta voi tuskin toipua koskaan, mutta onneksi sen kanssa oppii elämään. Itse toivon, ettei lasteni ikinä tarvitse kokea moista.

Ja heidän enolleen haluan sanoa:

”Nähdään myöhemmin, mua tarvitaan nyt täällä. Rakastan sua ikuisesti”.

taivas ja maa

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s