Imetys – pelkkää ruokailuako?

Havahduin muutama päivä sitten siihen, kuinka erilainen poikani imetys on ollut verrattuna tyttäreni imetykseen, joka siis loppui jo aikaa sitten. Kuinka erilaisia ruokailijoita vauvat voivatkaan olla? Siinä missä esikoiseni luopui rintamaidosta kokonaan jo 11 kuukauden ikäisenä, poikani edelleen viihtyy rinnalla useamman kerran päivässä. Eikä tämä minua siis millään tavalla haittaa, päinvastoin! Huomioni lähinnä kiinnittyi siihen, etteivät poikani ruokailuhetket enää ole sellaista ”maitoa tänne heti äkkiä” -meininkiä, vaan hän nautiskelee ja imuttelee maitoa kaikessa rauhassa, välillä väläyttäen minulle hymynsä samalla naurahtaen ja välillä hän vain tarkkailee minua ihanilla nappisilmillään.

rintamaito

Hänelle taitaa imetys olla enemmänkin laatuaikaa äidin kanssa, se hetki kun saa vain olla ja ennenkaikkea kun hän vain malttaa olla paikallaan. Lehmänmaito on pojalleni maistunut jo tovin ja sitä meneekin jo melko kiitettävästi ruoan yhteydessä. Luulisi siis, että tarve rintamaidolle vähenisi, mutta näin ei ainakaan vielä ole käynyt. Saa nähdä, kuinka pitkään poikani imetys vielä kestää. Vasta hiljattain luovuttiin yöimetyksistä(!) unikoulun seurauksena, muuten rintamaito maistuisi varmaan yölläkin.

En tiedä mikä tähän erilaisuuteen imetyksen osalta edes vaikuttaa. Se, että poikani on vain eriluonteinen vaiko se, että hän on se toinen lapsi, joka on ”joutunut” jakamaan huomioni sisarensa kanssa ja sen vuoksi vaalii kahdenkeskistä aikaamme paljon enemmän? Jotkut myös sanovat, että pojat ovat takertuvaisempia tyttöihin verrattuna, mutta en itse jaksa uskoa moista.

Muistan raskaana ollessani ajatelleeni, että haluan ehdottomasti imettää poikaamme mahdollisimman pitkään. Kuitenkin nyt, kun jo vuoden päivät koko aikatauluni on mennyt imetyksen pillin mukaan, on pakostikin tullut se ajatus, että josko vihdoin pääsisin käymään jossain yksin. En ole nimittäin ole vielä kertaakaan poistunut ovestamme ulos ilman poikaani.

vauvasta taapero

Ja koska olen vain ihminen, se ahdistaa minua välillä ja poden samalla myös syyllisyyttä siitä ahdistuksen tunteesta jota tunnen. Typerää, eikö?
Voinhan toki myös vain lähteä, luultavasti poikani pärjäisi ihan hyvin ilman sitä yhtä ”maitohetkeä” kanssani, mutta ehkä taidankin olla enemmän huolissani itsestäni. Tuleeko minusta sitten hänelle vähemmän tärkeä? Ja ehkäpä se olenkin minä, jolle se laatuaika on niin tärkeää ja yritän pitää kynsin ja hampain vauvastani kiinni, vielä viimeisen kerran? Vaikka virallisesti vauvastani tuli hiljattain taapero. Niin se aika vaan rientää..

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s