Synninpäästö huudatusunikoululle, osa 2

Kirjoitin edellisessä postauksessani esikoiseni unikoulusta ja nyt vuorossa on poikani unikoulukertomus, joka ei siis todellakaan sujunut aivan yhtä mallikkaasti. Ei varmaan tarvitse erikseen mainita, että lasten luonne-erot korostuvat tässäkin asiassa erityisen paljon. Siinä missä tyttäremme on rauhallisempi tapaus, kuopuksemme on hyvin temperamenttinen ja näyttää mielipahansa erittäin lujaa ja kovaa. Eli hänestä ääntä lähtee kyllä heti kun paha mieli iskee ja tämä kaikki toteutui myös unikoulun aikana.

lapsen unikoulu

Ajatus unikoulusta oli ollut mielessäni jo useamman kerran, mutta aina sitä lykättiin myöhäisemmäksi, varsinkin kun imetin poikaamme vielä öisinkin. Tietenkään hän ei enää varsinaisesti tarvinnut yöimetystä enää 9kk iässä, mutta jotenkin ajatus vierottamisesta tuntui pahalta. Niin kuukaudet vierivät ja katkonaiset yöt jatkuivat jatkumistaan, kunnes tammikuun lopulla poikani ollessa 11 ikäinen jaksamiseni loppui kuin seinään. Muutaman yön huonosti nukkuneena koitti täysin helvetillinen yö, jona ravasin poikamme huoneessa valehtelematta 20 minuutin välein, klo 20 alkaen klo 07 aamuun asti. Voin kertoa, että olin sekoamispisteessä, kun piti vielä jaksaa koko seuraava päivä ilman päiväunia tai erityisiä lepotaukoja.
Kun vihdoin koitti ilta, iloitsin pääseväni vihdoin nukkumaan ja kehoni saisi vihdoinkin levättyä. Ja mitä vielä! Sama juoksurumba alkoi heti 20.20, kun poikani alkoi jälleen heräillä 20 minuutin välein vaatien läsnäoloani huoneessaan. Menin, otin syliin ja lohdutin, odotin että hän nukahtaisi, laskin pinnasänkyyn, poistuin huoneesta – meni 2 minuuttia ja johan huuto alkoi taas. Tätä juoksua kesti klo 01 yöhön saakka kunnes miehelläni paloi pinna. Kyllä, miehelläni eikä minulla. Olin jo niin uupunut ja lamaantunut tilanteeseen, etten osannut edes enää tuntea muuta kuin raivoa, joka oli tietenkin taas täysin hyödytöntä siinä tilanteessa. Raivo johtui puhtaasti siitä, että tajusin silloin pelin olleen menetetty myös sen yön osalta, enkä tiennyt lainkaan kuinka tulisin pärjäämään taas koko seuraavan päivän yksin kahden pienen lapsen kanssa. Mieheni pinna taas paloi siihen, että hän yritti tunnin nukuttaa poikaamme tuloksetta, joka ei halunnut nukahtaa millään ilman minun läsnäoloani. Jos taas minä nukutin ja poika simahti, heräsi hän lähes samantien kun olin poistunut huoneesta. Järjetöntä, eikö?

vanhemman uupumus

Siitä hetkestä alkoi poikamme unikoulu. Aivan extempore, klo 02 yöllä mieheni ilmoitti minulle, että nyt tilanne saa luvan muuttua. ”Hyvää yötä” ja ovi kiinni. Itkua kesti tunnin ja se oli varmaan elämäni pisin tunti. Olin jo monta kertaa menossa huoneeseen, mutta mieheni esti aikeeni ja takoi päähäni järkeä, muistuttaen yhteisestä päämäärästämme. Vähitellen itku alkoi rauhoittua, kunnes hiljeni, mutta alkoi hetken päästä uudelleen. Muutaman kerran itku alkoi uudestaan ja loppui, kunnes itku ei enää alkanutkaan ja noin klo 03 aikoihin oli jo täysin hiljaista. Klo 05 aikoihin kävin häntä imettämässä ja poikamme nukkui 7.30 asti. Aamulla hän heräsi normaaliin aikaan iloisena ja virkeänä, aivan kuin viime yön huuto-orkesteria ei olisi ollutkaan.

Seuraavana iltana nukuttaminen oli hyvin simppeliä, ei enää nukuttamista tuntitolkulla, ei heijaamista, ei viimeisillä voimilla hytkyttämistä. Vain hetki rinnalla oloa, hyvän yön toivotukset ja ovi kiinni. Poika aloitti protestoinnin välittömästi, joka kesti muutaman minuutin, aamulla klo 05 aikoihin imetin vielä ja poika nukkui noin klo 07 saakka. Kolme ensimmäistä iltaa olivat melko samanlaisia, mutta neljäntenä iltana ensimmäistä protesti-itkua ei enää kuulunutkaan ja 7. yönä hän nukkui jo koko yön 21-07 ilman ainuttakaan itkua tai imetyskertaa! Näistä riemastuneena ajattelin, ettei itkuja tarvitsisi enää kuunnella, mutta väärässä olin. Noin kuukauden päivät unikoulun aloittamisesta, on vaihdellen ollut itkuja – ikäänkuin hän testasi tulisiko joku sittenkin.

huudatusunikoulu

Nykyään hän jää tyytyväisenä sänkyynsä, välillä samantien nukahtaen, mutta useimmiten jääden juttelemaan vielä itsekseen kunnes uni tulee. Mikä parasta, kaikki nukkuvat hyvin, ovat virkeämpiä ja jaksavat paremmin. Nyt kun jälkeenpäin olen palannut mielessäni ajassa taaksepäin, tajuan, etten olisi millään enää jaksanut kauempaa sitä juoksupeliä jota poikani halusi meidän leikkivän. Ja mieheni teki tärkeän päätöksen meidän molempien puolesta päättäessään unikoulusta, sitä päätöstä en olisi itse osannut siinä väsymystilassa tehdä. Samalla jäi myös yöimetys, joka oli selvästi jo tarpeeton tuossa iässä.

Vaikka olinkin tietoisesti pohjustanut poikamme unia jo etukäteen sillä, että annoin hänen nukahtaa itsekseen 4kk iästä lähtien, silti päädyimme jotenkin siihen tilanteeseen, että unikoulu oli lopulta pidettävä. Jälkeenpäin asiaa mietittyäni, uskon hampaiden puhkeamisen sekä yöimetyksen vaikuttaneen siihen, että syliä ja rintaa piti saada keskellä yötä useamman kerran, kunnes se jäi ”tavaksi”. Tämän tavan tunnistimme onneksi lähes heti, jota en esimerkiksi esikoisen kohdalla tajunnut lainkaan ihan vaan kokemuksen puutteen vuoksi. Esikoisen kohdalla luulin pitkään, että kyse oli hampaiden puhkeamisesta yms enkä suostunut uskomaan sen olleen tahallista – vaikka olihan se.

Lastemme suurin eroavaisuus unikoulussa oli mielestäni se, että vaikka esikoisemme ei osannut lainkaan nukahtaa itsekseen, hän sopeutui unikouluun neljässä yössä lähes täydellisesti. Kun taas kuopuksemme osasi kyllä nukahtaa itsekseen jo 4kk lähtien, mutta silti protestoi yksinään nukahtamista lähes kuukauden verran. Molemmissa unikouluissa minua ja henkistä jaksamistani auttoi jo aiemmin mainitsemani ”Unihiekkaa etsimässä” -kirja, jonka ehdottomasti suosittelen lukemaan, jos vähänkään harkitset unikoulun pitämistä. Luin kirjan toistamiseen aloitettuamme poikamme unikoulun, se kaikki tieto auttoi minua jaksamaan, kestämään itkut ja ennen kaikkea ymmärtämään itse prosessia paremmin sekä sitä, ettei huudatusunikoulu ole todellakaan mikään mörkö, jota pitäisi vältellä. Se ei nimittäin millään tavalla ole vahingollinen lapselle.

rakkaus

Kun vanhemmat voivat hyvin ja ovat levänneitä, lapsetkin voivat paremmin. Jos vanhemmat ovat väsyneitä, silloin lapsiinkin kohdistuu helpommin ikäviä tuntemuksia ja kodin ilmapiiri voi kärsiä. Meillä onneksi nukutaan nykyään hyvin ja kaikki voivat hyvin. Toivotan hyviä unia myös lukijoilleni!

Seuraa Instagramissa

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s