Kotoa karannut kotiäiti

Joukkoon kuulumaton. Ahdistunut. Epäsiisti ja kulahtanut. Tätä olen tuntenut kotiäitinä poistuessani kotoa, ”laittautuessani” valmiiksi viidessä minuutissa lasten parkuessa vieressäni. Kohdaten ulkona ohikulkijoiden arvostelevat ja ihmettelevät katseet, kuin äänettömästi kysyen ”Oletko katsonut peiliin?”

Pitkään kotiäitinä olleena, olen välillä jopa ahdistunut joutuessani ihmisjoukon keskelle ja kyseinen tunnetila on rehellisesti sanottuna yllättänyt minut täysin. Miksi tunnen niin, vaikka olen aiemminkin ollut vastaavissa tilanteissa? Ehkäpä siksi, että kotona saan olla vapaasti välittämättä miltä näytän (paitsi tietysti perheeni ja itseni silmissä) ja ei haittaa, vaikka en olisikaan aivan huoliteltu, kuten yleensä kodin ulkopuolella olevat ihmiset tuppaavat olemaan. Kotona kukaan ei tuomitse, ei pyörittele silmiään eikä katso alhaalta ylös arvostelevalla katseella samalla omahyväisesti hymähdellen. Kukaan ei katso murhaavasti, vaikka lapsi karjuisikin mielipahaansa aivan vieressä pää punaisena.

huutava lapsi

Viime viikolla kävin asioilla keskustan suunnilla ja olo oli juurikin sellainen; kuin olisin ollut kotoa karannut kotiäiti. Kuopuksemme oli toista kertaa mumminsa hoivissa ja mielessäni oli jatkuva huoli siitä, kuinka hän pärjäisi ja ehdinkö takaisin, ennen kuin järjetön huuto alkaa. Metrossa istuessani havahduin siihen, ettei kukaan kiinnittänyt minuun mitään huomiota, en saanut ihmetteleviä katseita osakseni, oli kuin olisin ollut näkymätön. Tai siltä minusta ainakin tuntui. Aivan, olinhan aivan yksin, ilman lapsia. Olin myös poikkeuksellisesti ehtinyt laittautumaan ennen lähtöäni, pukeutumaan siistimmin kuin yleensä, eivätkä hiukseni olleet sillä kuuluisalla ”äitinutturalla”.

Vaikka sulauduin joukkoon ongelmitta, sisälläni vellova olotila oli ristiriidassa ulkokuoreni kanssa. Olin aivan kuin muut ympärilläni, paitsi etten ollut. Sisimmässäni olen kotiäiti, enkä ole tottunut olemaan erossa lapsistani, ainakaan vielä. Ajauduin väkisinkin miettimään tulevaa aikaa, jolloin kotiäitiys jää osaltani historiaan. Muuttuvatko tuntemukseni hetkessä vai tunnenko vastaavaa vielä pitkäänkin? Miltä se sitten tuntuu, kun joutuu viettämään kokonaisia työpäiviä erossa lapsistaan? Huvittavatkohan minua myöhemmin nykyiset tuntemukseni, kun muistelen aikaa taaksepäin? Vai tulenko aina tuntemaan itseni kotoa karanneeksi kotiäidiksi?

ihmisjoukko

Vastausta kysymyksiini en vielä tiedä, en edes halua olla niin pitkiä aikoja erossa lapsistani, enkä tiedä tulenko koskaan ”haluamaan”. Mutta sen tiedän, että ihminen ei ole robotti, jossa olisi niitä kuuluisia on/off -nappuloita, joista saisi kytkettyä haluamansa epämiellyttävät tuntemukset pois. Nyt kuitenkin kun kuopuksemme on yli 1 -vuotias, on sopiva aika alkaa harjoittelemaan pientä irtaantumista kotiympäristöstä. Olen aivan varma, että ajan kanssa pikkuhiljaa hyvä tulee, ajan saatossa saatan tuntea itseni aivan normaaliksi ja tunnetilani nimeltä ”kotoa karannut kotiäiti” jää unholaan!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s