Valehtelisin, jos väittäisin etten tunne itseäni tällä hetkellä kohtalon kahlitsemaksi. Tilanteessa, jossa pakon sanelemana joudun muuttamaan elämäni suunnan – jälleen kerran. Kuin taikaiskusta palaan kotiäitiyden pariin, samalla myös ajatuksesta samalla nauttien. Takaraivossani jyskyttää silti ajatus: ”eihän tämän pitänyt enää olla mahdollista”.
Viime aikoina elämämme on muuttunut niin paljon, ehkä jopa liian paljon lyhyessä ajassa, että tuntuu kuin jatkuvasti täytyisi sopeutua uusiin muutoksiin ja asioihin elämässä. Viime vuoden syksyllä aloitin opintoni täysin suunnitellusti, jolloin esikoisemme aloitti myös päiväkodin. Tämän vuoden tammikuussa kuopuksemme aloitti myös samaisen päiväkodin, elämä kulki eteenpäin kiireisenä mutta suunnitelmiemme mukaisesti. Kunnes yksi kaunis päivä kaikki muuttui paljon puhutun koronaviruksen vuoksi, koulut suljettiin ja päiväkotiin on asiaa nyt vain heillä, jotka eivät pysty lastenhoitoa muuten järjestämään. Siitä alkoi epätietoisuus ja arvailu, kauanko tämä jatkuisi ja mitä tästä seuraisi? Lyhyen tuumaustauon jälkeen päätimme, että nyt olisi kaikille parasta lykätä opintojani vuodella ja katsoa tilannetta sitten uudemman kerran. Paljon on mahtunut jo lähikuukausiin muutoksia elämässämme, niistä varmasti puhun tarkemmin vielä myöhemmin. Nyt on kuitenkin aika pysähtyä, heittää koulukiireet ja epätoivoiset ajatukset sivuun ja keskittyä kotiäitiyteen täysin siemauksin! Totta puhuen olen iloinen, että vihdoinkin minulla on aikaa myös kirjoitella tänne blogin puolelle – tänne on nimittäin ollut ikävä!
